aamut, biotiini, rättipatteri ja unet

tänään on torstai. postauksen ekan lauseen keksiminen on tosi vaikeeta. pitäs keksiä jotain hauskaa tai merkityksellistä. mut tarviiko oikeesti? ei tarvii. tämä on hyvä. mulla alkaa muodostua hitaasti, mutta varmasti jonkinlainen aamurutiini. se on oikeestaan ihan kiva. aamu alkaa luonnollisesti röökillä. nousen sängystä 15 minuuttia heräämisen jälkeen juomaan vettä ja käärin sätkän. tupakan jälkeen juon lisää vettä, otan lääkkeet ja meen pesee hampaat. sen jälkeen suuntaan takaisin sänkyyn. jossain kohtaa nousen uudestaan röökille. toisen röökin jälkeen pesen ja rasvaan naaman. tietenkin juon myös lisää vettä. jossain kohtaa ehkä n. kolme tuntia heräämisen jälkeen syön aamupalaa. on ihan karseeta, jos täytyy syödä aamupala nopeesti heräämisen jälkeen. siitä tulee tosi huono olo. lopulta sit alotan tekee sen päivän juttuja. välillä pidän lepopäivän ja katon vaikka netflixiä ekat viis tuntia mun päivästä. vaihtoehtoisesti saatan siivota, soittaa ukulelea, lukea kirjaa tai vaikka nyt kirjottaa tätä blogia.

sain sen aiemman kirjan (laiton lapsi - värikäs nuoruuteni etelä-afrikassa) luettua. se oli hyvä loppuun asti, kuten arvelenkin. aloitin myös lukemaan uutta kirjaa nimeltään rotukarja. sen on kirjoittanut agustina bazterrica. oon kuullut siitä kirjasta aika paljon kehuja. mua se ei kuitenkaan oo ainakaan vielä vakuuttanut. mun on tosi vaikea keskittyä juoneen, kun hän-sanaa toistetaan niin paljon. ymmärrän kyllä miksi ja tää on oikeestaan mun oma ongelma lähinnä. välillä vaan jumitan tollasiin juttuihin ja se tekee asioista hankalia tai ärsyttäviä. lainasin kirjastosta eilen myös kaksi uutta kirjaa. tällä kertaa mun pitkästä listasta valikoitui koko hubaran ruskeat tytöt ja vanessa springoran suostumus. odotan innolla molempien lukemista. eilen kävin myös hakemassa kolme pakettia, ostin myös biotiinia, latasin matkakorttia ja kävin yksin kahvilla. en tosin juo koskaan kahvia tai teetä. en oo vissiin vielä aikuistunut tarpeeksi. otin omenamehun ja mustikkamuffinin. joo joo vauvasuu jne. en tiedä onko siitä biotiinista oikeesti mitään hyötyä. tai siis siitä, et sen ottaa purkista. monissa paikoissa sanotaan, että sitä saa kyllä ihan tarpeeksi normi safkasta eikä siitä pitäs olla välttämättä mitään hyötyä ellei kärsi puutostilasta. kuitenkin oon lukenu paljon ihmisten kokemuksia siitä, että se on auttanut hiusten ja kynsien kanssa. ja mun kynnet on kamalassa kunnossa. ne tosin on tosi usein ihan paskana. ne halkeilee ja katkeaa jos niitä kohti edes hengittää. no, mutta se biotiinista. luonnollinen siirtymä biotiinista on puhua mun hiuksista. vaikka en oo täysin tyytyväinen mun hiuksiin tällä hetkellä, on yks asia josta oon innoissani. mun hiukset on vihdoin tarpeeksi pitkät, että saan nätit kiharat jos letitän ne illalla ennen sänkyyn menoa. jee!!! oon suunnilleen aina toivonu, että mulla ois kiharat hiukset. tai, et niis ois ees laineita, mut kun ei oo niin ei oo. ehkä mun pitäs hommata permis. 

kotoota poistumisesta on tullut hankalaa. tarkistan yhä useammin, että mulla on kaikki tarvittava mukana ja, että kaikki on kotona ok. asettelen pöydälle rizlat, filtterit, topan, sikarirasian, jossa on käärittyjä sätkiä, lompakon, vesipullon ja mahdollisesti jotain muutakin. tarkistan, että mulla on lompakossa kaikki pankkikortit, matkakortti, plussakortti, henkkarit, kirjastokortti yms. enhän mä edes tarvitse mitään plussakorttia aina mukana. käyn useimmiten s-kaupoissa, jotta saan bonusta. sitten laitan tavarat kangaskassiin ja huh kaikki mukana. niinhän sitä vois luulla. otan kuitenkin tavarat pois kassista, tarkistan ne ja laitan takasin kassiin vähintään viis kertaa. niin joo ja onko avaimet ja sytkäri taskussa? sekin pitää tarkistaa vähintään kymmenen kertaa. avain ja sytkäri on kuitenkin ne tärkeimmät. sitten alkaa muiden juttujen tarkistus. tarkistan kaikki patterit, jatkojohdot, sähkölaitteet, ikkunat, lattialämmityksen, rättipatterin, hanat, pesukoneen ja astianpesukoneen hanajutut (??? kyl te tiiätte), pakastimen oven, jääkaapin oven, hellan levyt, valot kaikista huoneista ja, et ovi menee varmasti lukkoon. hei jäiköhän mulla suoritusrauta päälle? tämäkin tarkistus tapahtuu useita kertoja, kirjoitan myös välillä muistiin, et oon tarkistanu nää ja sit tarkistan uudelleen. sitten bussissa mua ahdistaa. mitä jos keittiön hana jäi päälle? kavereiden kanssa kelaan, et aivan varmasti on ikkuna auki ja kämppään lentää joku lokki. kaupassa stressaan, et kyllä se liesi jäi päälle, vaikka en oo käyttänyt sitä viikkoon. sit meen lopulta kotiin täynnä pelkoa. on aina positiivinen yllätys, et kämppä ei oo räjähtäny poissa olessani. välillä (useimmiten) tekis lähtiessä mieli kääntyä takaisin ja tarkistaa. mitä jos mä jäänkin bussista ja käyn tsekkaamassa vaan. tätä tarkastelua on alkanut esiintymään, myös muulloinkin kuin kodista poistuessa. ahistaa mennä nukkumaan, kun mietin vaan jotain vessan rättipatteria. tottakai oon tarkastanu ne monesti, mut mitä jos? mun kumppani on alkanut kuulemaan tutut sanat iltaisin:

"hei voisiks säki käydä tsekkaa sen pakastimen oven? niin ja keittiön hanan? voitko kattoo myös vessan hanan ja rättipatterin?"

tää ongelma vaan pahenee ja pahenee! ehkä stressi pahentaa sitä. tai sit se, et tarkistelen niin paljon. mitä jos mä vaan ite ruokin tätä tarkistamisen tarvetta jatkuvalla tarkistelulla? myös ne ahdistuksen tunteet asiaan liittyen on kasvaneet. huoh... on mulla ennenkin ollut jotain samankaltaista, mutta ei koskaan mitään näin voimakasta ja usein tapahtuvaa. mutsi aina tsekkailee kans. ei näin paljoa, mutta kuitenkin. lapsuudesta asti se on kyselly multa, et onko mulla avaimet. entä puhelin? laturi? tosin se on varmaan ihan normaalia tarkistelua mutsilta, kun kyseessä on oma lapsi, joka on tunnettu unohtelustaan. aiemmassa kämpässä isännöitsijän piti tulla avaaman mulle ovi varmaan neljä kertaa kuukauden aikana. kyllä se sit lopulta loppu se avainten unohtelu. onkohan musta tulossa vanha? tarkisteleeko vanhat ihmiset näin paljon? monet vanhat ihmiset, joihin oon törmänny, on ollu tarkistelijoita. ehkä mun pitäs varmuudeks kysyä mun hoitajalta, et onks tää normaalia. tosin se on kesälomalla ja meillä on seuraava soittoaika vasta joskus elokuussa. toivottavasti pystyn sillonkin poistumaan kodista enkä jää tänne vangiksi tarkasteluongelmani takia. 

oon pitkään nähnyt painajaisia. meinaan, et oon nähny painajaisia aina ja tosi usein. en tietenkään yhtäjaksoisesti. muistan mun unet lähes aina aamulla herätessäni. viikossa on seitsemän päivää (?!?!), muistan mun unet viitenä päivänä viikossa ja neljänä yönä mulla on painajaisia. tolleen karkeesti sanottuna. tottakai tässä on muutoksia, mutta ei hirveesti. tilanne on ollu tällanen niin kauan ku muistan. pystyn myös palaamaan uneen. jos aamulla herään kesken mielenkiintosen unen, voin palata siihen takaisin. tietty mun pitää nukahtaa jonkun kymmenen minuutin sisällä. pystyn myös yllättävän usein kontrolloida mun omia unia. ehkä kaks kertaa kuussa. tai no en tiiä onko se usein yleisellä tasolla, mutta musta se on usein. viime yönä kuitenkin tapahtu jotain, joka on mulle harvinaista. en aio avata, mun unen sisältöä hirveen tarkasti, koska unen aihe on aika henkilökohtainen. kuten mun viime aikaisista teksteistä voi ehkä rivien välistä lukea, koitan päästä elämässä eteenpäin. tää eteenpäin meneminen sisältää tosi paljon itsensä tutkimista, mutta lisäks keskityn tosi paljon mun vanhoihin ihmissuhteisiin. kuten oon maininnu, oon tosi huono päästämään ihmisistä irti. yritän kuitenkin päästää irti ihmisistä, jotka ei halua olla mun elämässä enää tai joita mä en halua elämääni. viime yönä näin unta yhdestä aiemmin mulle tosi tärkeestä ihmisestä. tai no on se edelleenkin tärkeä mulle. me ei olla pitkään aikaan oltu tekemisissä, mutta mietin häntä silloin tällöin. tärkeistä ihmisistä erossa oleminen on välillä raastavaa, vaikka se ois se mitä itse haluaa. tässä unessa näimme pitkästä aikaa uudestaan. aluksi uni oli tosi outo ja tää henkilö käyttäytyi tosi omituisesti. hän mm. hakkeroi mun puhelimen ja lähetteli mulle ihan outoja memejä. lopulta sain tietää, että hän oli tullut moikkaamaan mua, mutta ei tiedä missä mun kämppä on. hän koitti jakaa sijaintiaan snäpissä, jotta voisin neuvoa hänet tänne kämpille. jostain syystä hänen sijainti oli kokoajan ihan väärä. se näytti et tää tyyppi ois jossain dubaissa. lopulta mä löysin hänet ja hengattiin. meillä oli tosi hauskaa. siis jotenkin mulla oli siinä unessa niin onnellinen, rauhallinen ja tyyni olo. se tunne oli sellaista, jota en oo koskaan eläissäni kokenut. tuntui ku oisin ollut todella kevyt ja mun koko kehon valtas massiivinen hyvän olon tunne. me juteltiin siinä unessa tosi paljon. kaikki tuntui niin samalta kuin joskus aiemmin, mutta myös hyvällä tavalla ihan erilaiselta. kaikki tuntui niin luonnolliselta ja hyvältä. se oli todella hyvä uni.

unien kohdalla yks asia on aina varmaa. ne päättyy. tämäkin uni päättyi. herätessä mun olo oli aivan kamala, vaikka just unessa mulla oli niin hyvä olla. mua ahdisti ja pelotti suunnattomasti. mä olin ihan jäässä. meinaan, et mulla oli fyysisesti tosi kylmä. mä palelin ja tärisin heinäkuisena aamuna, vaikka mun kämpässä oli kyllä varmaan vähintää 20 astetta lämmintä. aamuröökillä mun oli pakko mennä istumaan aurinkoisemmalle penkille. annoin auringon lämmittää mua ja kirjasin tän unen yksityiskohtasesti mun whatsapp-ryhmään. sen ryhmän nimi on parhaat ja mä olen ainoa ryhmän jäsen. oon käyttäny sitä ryhmää muistiona varmaan 15-vuotiaasta asti. takaisin uniasiaan. mä en tiedä, kuinka paljon uskon uniin. tietenkin unessa on todellisia asioita ja alitajunnassa olevia juttuja. en usko, että unet toteutuis. parin kamalan painajaisen jälkeen oon kyl tarkistanu vaikka läheisen voinnin. mun unet on todella todella todella aidon tuntuisia. välillä mulla saattaa unien asiat sekottua mun oikeeseen elämään. muistan, et joku on sanonut tai tehnyt jotain, mutta oikeesti niin on tapahtunutkin vaa mun unessa. uskaltaisin väittää, et tällaset todella hyvät unet on pahempia kuin painajaiset. tai ainakin mulle. oon tottunut painajaisiin. nään niitä todella usein. joskus näin useemman vuoden putkeen unta, jossa oli mun hautakivi. siinä luki mun kuolinpäivä, mutta en muista enää mikä se oli. siinä unessa oli vain se hautakivi. sama ku sulla ois kuva hautakivestä. siinä unessa on syksy. lehtiä on tippunut se hautakiven päälle ja maahan. kukaan ei oo pitänyt huolta siitä hautakivestä. siinä kasvaa jotain jäkälää ja tekstin erottaa juuri ja juuri ylikasvaneen nurmikon takaa. on hämärää, pilvistä, tuulista ja vähän sataakin. perus syyssää siis. kuulen siinä unessa tuulen, joka puhaltelee lehtiä ja heiluttaa ruohoa. muutama sadetippa putoaa hautakiven päälle. tip tip tip ja tuuli ujeltaa. siellä ei oo ketään. kukaan ei käy mun hautakivellä. se uni tuntuu pitkältä. ei miltään parilta tunnilta. se tuntuu kuukausien jopa vuosien pituselta. mitään ei tapahdu. vain hautakivi, tip tip tip ja jäkälä. näin tätä unta joka yö ainakin kaks vuotta putkeen. tää uni toistuu joka vuosi. joko pari kertaa tai sit nään sitä viikon putkeen. tänä vuonna en oo vielä nähnyt sitä unta. enää se ei pelota mua. mieti nyt jos ite tuijottaisit hautakiveä sadoilta vuosilta tuntuvan ajan ajan (mä en oikeesti tiedä pitäskö tossa olla ajan-sana vaan kerran, mutta jostain syystä tää kuulostaa fiksummalta). ei sellanen uni hirveesti enää hetkauta siinä vaiheessa. unet on outoja. ei mua enää vaivaa se viime öinen uni, mutta se oli jotain tosi omituista. se oli yksi aidoimman tuntuisista unista ja ne tunteet oli niin voimakkaita. en oo ikinä kokenut mitään samanlaista. 

en halua päättää tätä postausta synkillä jutuilla. siksi kerron yhestä tosi isosta hyvästä jutusta. mulla on vahva tunne siitä, että saan itseni takaisin. okei kuulostaa varmaan hassulta. saan itteni takas keltä? mulla on ollu vaikeuksia pitkään tai no oikeastaan aina. aika pitkään niiden vaikeuksien keskellä olin kuitenkin mä. jossain kohtaa mä sit kadotin itteni sinne kaiken pahan olon ja vaikeuksien sekaan. en tietenkään kokonaan ainakaan kovin pitkäksi aikaa. on mulla ollut monia jaksoja, jolloin oon kadottanu kaiken itestäni. pääosin se ei kuitenkaan ollut ihan sitä. nyt mä oon alkanu löytämään itteäni enemmän ja enemmän. haluan tehdä asioita, joita ennen tein. nautin niistä asioista, joista ennen nautin. mua kiinnostaa tehä asioita eikä kaikki oo sellasta pakottamista kokojan. mä haluan tehdä asioita ja mä pystyn siihen!!! mä juoksen, soitan ukulelea, luen, kirjotan ja viihdyn taas ihmisten seurassa enemmän. en kovin paljoa, mutta saman verran ku ennen ku kadotin itteni. mulla tulee hyvä olo asioista. juokseminen tuntuu aivan karseelta, mutta sen jälkeen ku tulee suihkusta, on niin hyvä olla. lukemisen jälkeen mulla on tosi pohdiskelava olo. eikä enää synkällä tavalla, vaan innostuneella tavalla. inspiroidun ja innostun. ukulelen soittamisen jälkeen tulee kiva fiilis. hei mä kehityn, opin, oon parempi ja tykkään tästä. kirjottamisen jälkeen ei tuu vielä erityisesti mitään fiiliksiä. se ottaa aikansa. oon todella kiitollinen tästä asiasta. tää on jotain sellaista, jota en kokenut koskaan saavuttavani. koin, että osa musta on lentänyt tuulen mukana jonnekin kauas. koin, et mä oon jossain hukassa enkä koskaan löydä enää itteäni. olin väärässä ja onneksi olin. nyt mä taas tiiän millasta elämä voi olla ja millanen mä oon. jos sen joskus taas kadotan, aion etsiä sen vaan uudelleen. elämä on just nyt ihan ookoo ja mä oon ihan ookoo. sanon ookoo, koska hyvä tai mahtava tuntuu vielä vähän liioittelulta. uskon kyllä, et jossain kohtaa hyvä tuntuu ihan sopivalta sanalta. sitä odotellessa. kiitos jene <3

pysyvyys ja päärynäjäätelö

yousician on ihan perseestä nykyään. tai muuten se on edelleen ihan fine, mutta kaikki on maksumuurin takana. joo kaikki ei voi olla ilmasta (pitäs kyllä), mutta maksaisitko ite 30 euroa kuussa, jotta voit pelata guitar heroa sun ukulelella? en mä tiedä onko 30 euroa yleisesti ottaen ees paljon tollasissa jutuissa, mutta ei mulla ainakaan oo varaa laittaa sen verta rahaa tohon. sori. jossain kohtaa elämästä tuli sellasta, että oikeestaan kaikki on liian kallista. nyt joku voi kuittailla mulle siitä, et viime postauksessa kerroin ostaneeni 23 euroo maksavan huulipunan. jene miten sä voit käyttää huulipunaan 23 euroa, mutta et voi laittaa 30 euroa yousicianiin? siitä huulipunasta on mulle pidempään iloa, jätä mut rauhaan!!! tolla kolmellakympillä sais 45 minuuttia yksityisopetusta jossain tampereen ukulelemestassa. ehkä mä kiikutan rahani ennemmin sinne jossain kohtaa. no saa nähä. joka tapauksessa oon nyt rämpytelly tänäänkin niitä viittä ilmaisbiisiä, jotka yousician mulle on suonut. sen lisäks tietty katon ihanan ukulennyn videoita youtubesta. jos oot seurannut jene lorea pitkään ja läheltä, niin saatat tietää, et ukulenny oli mun celebrity crush joskus 15-vuotiaana. toisaalta luulen, et kukaan tätä ei tiennyt ellen oo sitä hiljattain kertonut uudestaan. toisaalta oisko se vähän outoa, et jos joku mun tuttu niiltä ajoilta laittais tähän nyt tällasen kommentin:

- moi jene (jos se nyt on ees sun oikee nimi)! mä muistan, et olit ihastunu ukulennyyn 2015 ja se oli aluks ihan wholesome ja huvittavaa, mut olihan se vähän outoa... kuka laittaa random youtubettajan taustakuvakseen? tai siis ymmärtäisin jos ois kyse jostain niilo22, mut oikeest jene... kukaan ei tiedä ukulennyä sun lisäks. jengi aina katto, et kuka random mies sul on taustakuvana. no joo, mut toivottavasti sul menee ees vähän paremmin. mut älä laita viestiä... en haluu jutella tai nähdä sua. ei millään pahalla, mut oot pilannu sun mahikset korjata yhtäkään vanhaa ihmissuhdetta, ku pelleilit niin paljon ja nolasit ittes niin pahasti. okei no toivottavasti en törmää suhun missään! se ois super kiusallista. t. vanha tuttusi vuodelta 2015

totuus on, et en usko et kukaan vanhoista tutuista miettis mua juurikaan. niinku edes pahalla. tuskinpa kukaan jaksaa. oli aluks vaikee tajuta, et hei kaikki ei oo ku mä tässä(kään) asiassa. mä aina välillä (liian usein) ikävöin ja mietin mun tuttuja jostain yli kymmenen vuoden takaa. mietin, et miten niil menee ja sit koitan arvata missä ne ois töissä nykypäivänä tai mitä ne ostaa kaupasta. okei liiottelen. tota kauppajuttua en oikeesti mieti, keksin sen äsken. toisaalta se vois olla hauska juttu miettiä. ehkä ens kerral ku ikävöin vanhoja ystäviä, nii koitan miettii mitä ne ostaa kaupasta. mulla on aina ollut vaikeuksia päästää irti. ensimmäinen menetys jonka muistan tapahtu päiväkodissa. olin ehkä viis tai kuus. mun kaa samassa päiväkodissa oli yks tyttö. sovitaan et sen nimi oli selma. tuskinpa selmaa kiinnostais, jos sais tietää et mainitsen sen nimeltä mun blogissa, mut en ota riskiä. todennäkösesti se ei muista mua. enkä mä haluais et mua liitettäis johonki random tyyppiin. no kuitenkin... oltiin selman kanssa samassa päiväkodissa ja oltiin tosi läheisiä. en muista oliko mulla päiväkodissa juurikaan kavereita. niinku oikeita kavereita. mutta selma oli yks näistä. meillä oli kivaa. sit yks kesä keinuttiin yhdessä ja mulla oli päässä mun lempihattu. se oli sellane vaalee olkihattu, jossa oli vaaleanpunasia kukkia kahdessa eri sävyssä. malliltaan se oli sellanen kalastajahatun tapanen. kerron tästä hatusta vielä myöhemmin, mut nyt takasin selmaan. no siinä me sit keinuttiin ja se oli viimenen kerta ku nähtiin. en muista kertoko kukaan sitä mulle etukäteen. todennäkösesti kerto, mutta varmaan suljin sen pois mielestä, koska sillee mä aina tein. tein silloin ja teen välillä nytkin. jostain syystä sain tän eron takia vielä muutaman vuodenki jälkeen paniikkikohtauksia. tai muistan ainakin yhen, mutta oletan että niitä saatto olla useempi. olin ehkä 8-vuotias ja muistin selman ku selasin mun ystäväkirjaa. siel oli selman kuva ja sen vastaukset. paniikkikohtaukset oli vähän erilaisia sen ikäsenä. sillon et ollu sillee hei mul tulee paniikkikohtaus, pitää tehä asialle jotain. sillon sä vaan huutoitkit ja hakkasit itteäs, hakkasit päätäs seinään, potkit seinää, potkit kaikkea jne. taisin sit myös 13-vuotiaana tai joskus silloin laittaa selmalle viestiä. sen puhelinnumero oli siinä ystäväkirjassa ja etin sillä puhelinnumerolla, et oisko sil whatsapp. ihan vaan siks et voisin kattoo onks sil kuva ja et onks se ylipäätään selman numero. no laitoin viestin. jotain ehkä tän tyylistä:

- moi tää on varmaan aika outo viesti. oltiin samassa päiväkodissa ehkä vuoden. no mut joka tapauksessa mulla on ikävä sua, koska olit mun paras kaveri. niin joo oon jene.

selma tai mahdollisesti joku muu mun ikänen tyttöoletettu vastas, et sil ei oo mitää hajuu kuka mä oon. auts... oltiin oltu kavereita päiväkodissa ehkä vuosi ja sä et ees muista mua???? väitätkö oikeesti, että sä et saanu paniikkikohtauksia pari vuotta sen jälkeen tai oo kelannu laittaa mulle viestiä näin 7 vuotta myöhemmin? en vastannut selmalle enää mitään. en ees tiedä oliko se selma, mut todennäkösesti. sillä oli whatsappissa koko nimi ja sama puhelinnumero ku mun ystäväkirjassa. ehkä mä koitin uskotella, et se ei ehkä ollukaa selma, jottei mun massiivinen ego kokis niin kovaa kolausta. selma tuskin laittaa mulle koskaan viestiä, enkä mäkään aio laittaa sille. me tunnettiin vuosi joskus sata vuotta sitten ja ollaan nyt molemmat parikymppisiä. edes mä en ole niin epätoivonen. nyt mulla on kaunis muisto hänestä ja se riittää. vaikka jos oon rehellinen, nii en muista enää mitään muuta ku sen viimesen päivän, yhen paniikkikohtauksen ja sen päivän ku mun itsetunnolla pyyhittiin taas kerran lattiaa. olin niin dramaattinen jo silloin. 

tarina hatusta. se hattu oli aivan ihana. en muista oikeen minkä takia, mutta mä olin tosi kiintynyt siihen hattuun. jos en olis ollu, niin tuskinpa mä muistaisin sitä enää ja kirjottaisin siitä tänne. pidin sitä hattua usein. se oli mukava ja nätti. kerran oltiin mutsin ja faijan kanssa veneilemässä, niinku me aika usein oltiin. ne on hyviä muistoja mun lapsuudesta. ne venereissut. me oltiin merellä veneellä, jonka olin nimenny itteni mukaan (iso ego!!!). jos oot koskaan veneilly merellä, niin tiiät et usein on tuulista. no tuuli nappas mun rakkaan olkihatun ja se lens mereen. aloin huutaa niinku hyeena, kuten mulla oli jo silloin tapana. pyysin faijaa kääntymään. en usko, että käännyttiin, mutta en tosin voi olla varma. käännyttiin tai ei, niin se hattu jäi sinne. nyt mulla on kaunis muisto siitä ja se riittää. vaikka, jos oon rehellinen, nii en muista enää mitään muuta ku sen viimisen päivän. 

mä oon huono päästää irti. enkä varmaan koskaan oo täysin päästäny irti yhtään mistään. kävin läpi tän blogin tekstejä ja löysin sieltä yhden mun kirjottaman tekstin, joka kolahti. se oli ihan ku mä oisin sen kirjottanut. miten oon voinu jo 15-vuotiaana olla mä? miten oon voinu tuntea silloin samoja tunteita kuin nyt? yksinkertanen selitys on varmaan se, että no mä oon mä. silti se tuntu ihmeelliseltä. jos haluut lukea sen runon, niin sen nimi on olen kokonainen(ko) ja oon postannu sen keskiviikkona 29. huhtikuuta 2015. nykyään en enää usko pysyvyyteen samalla tavalla kuin aiemmin. en maalaile ruusuisia kuvia seinille, siitä että kaikki mun nykyiset ihmissuhteet kestäisivät mun kuolinvuoteelle asti. tuntuu helpottavalta olla uskomatta ehdottomuuteen ja pysyvyyteen samalla tavalla kuin aiemmin. unohtaa mä en aio koskaan. en koskaan aio täysin päästää irti. mä pidän mun muistot sekä hyvät että pahat. ihan vaan koska mä haluan. jossain kohtaa tajusin, että kukaan ei ikävöi mua kuten mä heitä. aluksi sen tajuaminen tuntui pahalta. nykyään mulla on helpottunut olo. mun ikävä on raskasta ja kipeetä. en halua, että ajatus tai muisto musta sattuttais ketään niin pahasti. en halua että ajatus jenestä on kivulias. en halua jäädä kummittelemaan tai vaivaamaan. samalla kuitenkin toivoisin viestiä vanhoilta tutuilta välillä. mutta enää mä en laita viestiä. en laita viestiä, koska kukaan ei ikävöi mua niinku mä niitä ja viestin laittaminen sellaselle ihmiselle ois epäreilua heitä kohtaan. mulle saa laittaa viestiä. ehkä joskus laitan jolleki viestiä. kunhan opettelen tekemään sen paremmin ku mitä oon tähän menessä tehny. rento ja kasuaali. sellanen musta tulee. ei oikeesti, mutta voidaan leikkiä hetki, et toi ois totta.

oon lukenut kaksi kirjaa viime postauksen ja tän hetken välillä. molemmat oli aika huonoja. toinen ärsytti ja toinen oli vaan aika mitäänsanomaton. tänään alotin lukemaan uutta kirjaa. se vaikuttaa hyvältä. sen kirjan nimi on laiton lapsi - värikäs nuoruuteni etelä-afrikassa ja sen on kirjottanut trevor noah. luen sen vielä loppuun ja voin kertoo sit, et oliko se hyvä. seittämäänkymmeneenyhteen sivuun asti se on ainakin ollut hyvä.

kävin myös eilen jätskillä mun kaverin kanssa. mulla oli tosi kivaa. söin päärynäjäätelön, koska oon haaveillut päärynäjäätelöstä jo pitkään. en oikeen tiedä miksi. viimeset pari kuukautta ennen eilistä, mulla tuli aina silloin tällöin mielikuva itestäni syömässä päärynäjäätelöä keskustassa. en oo tainnut koskaa aiemmin ees ostaa jäätelökiskalta päärynäjäätelöä. eilen ostin ja se oli hyvää ja mulla oli kivaa. ehkä mun pitää alkaa toteuttaa tällasia mielikuvia useemminkin. jäätelöt on kivoja (ja ystävät).

oon miettiny paljon menneitä. en oikeen saa mistään kiinni ja asioiden käsittely on siitä syystä super hankalaa. yhestä ajatuksesta sain kiinni. pari vuotta sitten ja ennen sitä olin shottilasi. olin täynnä ja sit tyhjä ja sit taas ihan täynnä. shotit juodaan kerralla. kuka helvetti ottaa hörpyn shottilasista tai täyttää sen vaan puolilleen. shottilasit on aina täynnä tai tyhjiä ja sellainen mä olin. mä olin kaikki tai mä en ollut mitään. mun ihmissuhteet oli kaikki tai ne ei ollut mitään. oikeestaan kaikki oli kaikki tai ei mitään ja mikään ei ollut kaikki tai ei mitään. oli vaan kyllä ja ei. ei ollut harmaata aluetta. kaikki oli mustaa ja valkosta. olin ehdoton kaiken suhteen. joko me ollaan parhaita kavereita tai sit me ei olla missään tekemisissä. joko sä vihaat mua tai sä rakastat mua. jos joku ei pystyny mukautumaan tähän mun shottilasiin nii koitin pakottaa sen sinne. koska sun on pakko. sun on pakko, koska mä olen ehdoton. mä tajusin tän mustavalko-ajattelun jo ajat sitten, mutta vasta nyt tajusin, että se mussa on muuttunut. ei täysin tosin. kuitenkaan enää mä en ole niin ehdoton ja luulen, et sen takia mulla on vihdoin parempi olla. mä oon ilonen siitä. 

jos oot mun vanha tuttu ja mietit, et mitä mulle kuuluu niin kiitos ihan hyvää. en tosin usko, että kukaan vanha tuttu lukee koskaan tätä. tai ylipäätään kukaan. se on ihan kiva. mua on vähän alkanu ahistaa ajatus siitä, että ihmiset näkee ja kuulee mut. ei livenä niinkään, mutta netissä. mä mokasin monesti ja pahasti ja en oo täysin toipunut siitä. rehellisesti sanottuna se on yks niistä asioista, joita en oo voinu käsitellä vielä lainkaan. onneks mul ei mitään muuta ookkaan ku aikaa. mua lämmittää ajatus siitä, et sit ku kuolen nii joku lukis tän ja itkis yhen kyyneleen ja sit hymähtäis. no jos oon kuollut, ku joku lukee tätä niin kepeät mullat mulle. toivottavasti olin ees melkeen hyvä ihminen siihen mennessä. 

lepää rauhassa